Pirkko Rantatorikka työskentelee teemalähtöisesti kooten materiaalia valmisteilla olevia teoksiaan varten. Kun jokin teema on syntynyt mielessä, se saa elää ja rikastua rauhassa ennen kuin hän toteuttaa sen. Lopulliseen teokseen siivilöityy taitelijan tulkitsemana vain joukko kaikesta siitä, mitä hän – usein vuosien aikana – on kohdannut, pohtinut ja oivaltanut. Hänen kohdallaan taiteellinen työskentely painottuu voimakkaasti sekä havaitsemiseen että asioiden käsitteellistämiseen.

Emmassa esillä olevaa teossarjaa Mistä kodit tulevat Rantatorikka alkoi miettiä jo vuonna 2004. Sen konkreettisena lähtökohtana oli taiteilijalle tutuille Myllypuron kallioille ja metsänaukeamille rakentuva uusi asuinalue, jota mainostetaan ikään kuin suomalaisen puukaupunki-perinteen jatkumona. Rakennustyö on tarjonnut mahdollisuuden seurata ympäristön muuttumista ja kotien valmistumista lähietäisyydeltä. Toisaalta teosten aiheena ei ole uusi Myllypuro vaan laajemmin ja yleisinhimillisemmin ihmisen suhde asuinympäristöönsä. Maalauksiin sisällytetty aineisto perustuu luonnon, taiteen ja rakennetun ympäristön elementteihin kuten historiallisten kaupunkien asemakaavoihin, vanhoihin karttoihin, kasvitieteellisiin kuvituksiin, valokuviin ja eri aikakausien taiteellisiin tulkintoihin. Rantatorikkaa kiinnostaa filosofian, sosiologian, kulttuurimaantieteen ja kaupunkitutkimuksen näkökulmat, ja hän on ammentanut näiden alojen tutkimuksista aineksia työhönsä. Vaikka maalauksissa on kyse ennen muuta kuvataiteellisista, visuaalisista kokonaisuuksista, niissä nivoutuu toisiinsa sekä ajallisesti että maantieteellisesti laaja ja kerroksellinen aineisto.

Tämä sama vähitellen rakentuva kerroksellisuus toistuu myös Pirkko Rantatorikan maalaustekniikassa. Hän käyttää pigmenttimusteita ja aloittaa työn yleensä laveeraamalla pohjasävyn yhdellä tai muutamalla hyvin vesipitoisella värillä kankaan ollessa vaakatasossa. Seuraavaksi hän hahmottelee suurpiirteisesti teoksen rakenteen. Maalaustyön edetessä veden määrä vähenee ja tussivärin pigmenttipitoisuus lisääntyy. Rantatorikan maalaustekniikka muistuttaa enemmän siveltimellä piirtämistä kuin maalaamista, sillä väripinnat muodostuvat värillisistä viivoista, jotka lomittuvat ja sulautuvat toisiinsa. Kauempaa katsoen tämä antaa vaikutelman tasaisesta, mutta alati väreilevästä pinnasta, kokonaisvaikutelman ollessa hieman munatemperan kaltainen, himmeän matta. Läheltä katsoen vaikutelma tuo mieleen puuvärien tiheän kudoksen. Tekniikka on hidas. Se vaatii tarkkuutta ja varsinkin lopussa varovaisuutta, sillä tehtyä ei voi korjata tai peittää. Tästä syystä hän tuhoaa jokaisen vikaan menneen version ja aloittaa teoksen alusta. Kyseessä on paitsi vähä vähältä rakentuva ja tarkentuva, myös varsin meditatiivinen maalausmenetelmä.

Rantatorikan mukaan hänen teoksensa eivät ole moraalisia tai ideologisia kannanottoja, mutta hän katsoo käsittelevänsä ja välittävänsä asioita, jotka koskettavat suurinta osaa ihmisistä. Maalauksissa on useita eri näkökulmia ja kolmiulotteinen tila yhdistyy niissä kaksiulotteisiin, pinnanomaisiin elementteihin. Taiteilija suosii usein valokuvauksesta tuttua yläperspektiiviä, joka liittyy myös siihen kuinka ihminen havainnoi ympäristöään. Teokset täyttyvät viittauksista, joiden merkitystä katsoja pääsee jäljittämään. Rantatorikka luottaa siihen, että katsoja lähtee tähän kerroksellisuuden leikkiin mukaan ja pääsee liikkumaan aineistojen väleihin jäävissä tiloissa.

Puuta pintaan - maalauksessa rakenteilla oleva sisätila on rikottu kohdistamalla katse lähietäisyydeltä puun syihin. Taustalla oleva betoniseinä antaa tilalle yhtäältä syvyysvaikutelman, mutta toisaalta maalaustekniikasta seuraava optinen liike tekee siitä epästabiilin ja se tuntuu vuoroin nousevan kohti, vuoroin painuvan syvemmälle.

Rokokooruusuja etelärinteessä - teos yhdistää rakentamista, kaupunkisuunnittelua ja luontoa. Tosin ruusutkin näyttävät pakenevan luonnontilastaan ja muuntautuvan pinnanomaisiksi asemakaavoiksi. Valitsemalla teokseensa roosan, vihreän ja harmaan sävyisen ”rokokoo-skaalan”, joka kylläkin edustaa samaa maailmaa romantisoidusti muotoiltujen ruusujen kanssa, taiteilija on luonut voimakkaan tunnelmallisen jännitteen tai jopa tarkoituksellisen ristiriidan arkisten muotojen ja värityksen välille, ja vienyt maalauksensa tietoisesti kohti pittoreskia.

Maalauksessaan Esikaupunkien kasvuennuste Rantatorikka on käyttänyt taustamateriaalinaan 1960-luvun kaupunkisuunnittelun graafisia esityksiä. Pintaan nouseva kaavio, jonka keskiosan väreilevä viivatekniikka antaa sille liikkeen tunnun, on kuin orgaanisesti kasvava ameeba, joka peittää alleen kaiken – tämä konkretisoituu erityisesti takana häämöttävän kasvin kohdalla. Muodon voi kokea jopa uhkaavana, mutta Rantatorikan mukaan se liittyy kuusikymmentäluvun kaupunkisuunnittelua leimanneeseen optimismiin, uskoon, että kaikki utopiat ovat toteutettavissa.

Tontilla -teoksessa pinnanomaisena piirroksena esitetty kartta yhdistyy tontin konkreettiseen pintaan kivineen, kasveineen ja työprosessia kuvaavine laudanpätkineen. Taskulampun valokeila, joka valaisee pienen osan ja samanmuotoiset kuin ilmassa leijuvat elementit tuovat mieleen antiikin optiikkaan liittyvän käsityksen näkösäteistä, jotka lähtivät silmistä ja ”valaisivat” kohteen taskulampun valokeilan tavoin. Ehkä taiteilija on halunnut korostaa havaitsemisen ja tiedostamisen erilaisia tasoja. Värityksen lähtökohtana on ollut monokromaattisuus – valo, joka syö värit.

Pirkko Rantatorikan teoksissa paikallisuus yhdistyy universaalisuteen, nykyhetki historiaan, tilallisuus pinnanomaisuuteen ja pysähtyneisyys liikkeen vaikutelmaan. On kuin jokainen maalaus olisi täynnä erilaisia ja usein vastakkaisia tulkintamahdollisuuksia – keskusteluja, jotka kaikuvat eri suunnista.