Ylitorniosta kotoisin oleva Pirkko Rantatorikka valmistui Suomen Taideakatemian koulusta 1982. Hän on taidemaalari, jonka tuotannossa henkilöhistoria yhdistyy saumattomasti maailmanhistoriaan ja yksityinen kokemus kohtaa historian kulloisetkin hegemonialliset tulkinnat siitä, miten maailma on, miten sen on tulkittu tai kuviteltu olevan ja miten sen mahdollisesti tulisi olla. Kyse on myös näiden tulkintojen myöhemmästä elämästä historian säikeissä ja nykyhetkessä.

Rantatorikan työskentelyn lähtökohta on useimmiten henkilökohtainen kokemus - oli sitten kyse lapsuuden muistosta, päivälehdestä luetuista uutisista tai siitä, mitä laskeutuvan lentokoneen ikkunasta näkyy. Hänelle esimerkiksi sota Balkanilla on samanaikaisesti kokemus aamiaispöydässä lehden äärellä, lapsen muisto isän sotajutuista ja maailmanpoliittinen asia, johon taiteilijan omatunto pakottaa ottamaan kantaa.

Näin taiteilija on kuin polttopiste, jossa pienet ja suuret tarinat kohtaavat. Täten sota ei ole vain miesten maailmaa, jota vain miehet osaisivat kuvata. Arjen historia, lapsen muistot, huoli maailman tilasta ja kaikkien jakamat erilaiset tunnekokemukset saivat Rantatorikan esimerkiksi valmistamaan laajan maalaussarjan Sotajuttuja, joka oli esillä osuvasti päämajakaupunki Mikkelissä vuonna 1993.

Rantatorikan usein hyvinkin henkilökohtainen tematiikka ei kuitenkaan jää koskaan pelkästään sentimentaaliseksi. Hän ei kuvita nostalgisesti muistojaan tai korosta narsistisesti kokemuksiaan. Hänen teostensa lähtökohta saattaa olla varsin arkinen, esimerkiksi muisto lapsuuden koulunpenkiltä, ja yhtäkkiä hän onkin älyllisesti virittyneenä taiteilijana löytänyt linjan välittömästi ja toisinaan ehkä hieman yllättävästikin esimerkiksi valistusfilosofian historialliseen perintöön. Denis Diderot, Jaakko Juteini ja suomalainen kansakoulu ovat samaa maailmaa. Yksityinen kokemus muuttuu hänen käsissään aina yleiseksi, jaettavaksi. Vieraammankaan katsojan ei ole vaikea löytää Rantatorikan teoksista tarttumakohtia.

Rantatorikan työskentelylle ominaista on monikerroksellisuus, joka ei kuitenkaan tee teoksista vaikeasti luettavia tai hankalasti ymmärrettäviä. Hän yhdistää maalaustekniikkaansa historiallista kuvastoa, merkkejä, ornamentiikkaa, karttoja ja myös valokuvia. Hän käsittelee yleisesti jaettuja symboleja, länsimaisen kulttuurihistorian vakiintuneita tapoja esittää maailman ja sen olioiden rakenteita.

Vaikka Rantatorikan teoksissa on aina kyse useamman näkökulman, useamman tulkintamallin simultaanisesta esittämisestä, eivät ne koskaan jää sattumanvaraiseksi leikittelyksi irrallisilla osasilla. Teosten varsinainen simultaanisuus syntyykin taiteilijuuden kautta. Nykytaiteen materiaalien moninaisuudessa ei sovi unohtaa sitä, että maalaustaidekin on yksi niistä traditioista, johon taiteilijan on otettava kantaa. Rantatorikka onkin viime kädessä aina myös taidemaalari, jolle maalausalusta on tarinoiden kohtaamispaikan lisäksi myös maalauksellisten ongelmien risteyskohta.

Otso Kantokorpi  /  Pinx Maalaustaide Suomessa osa 5 Tarinankertojia WG

Pirkko Rantatorikka, maalauksia ja valokuvia Aineen taidemuseossa Torniossa. 25.11.05- 22.01.06

Näyttelyni jakaantuu kahteen teemaani nimeltään; Kotiinpaluun kuvia ja ”Muu maa mustikka” – Pariisin aiheita. Pariisin aiheita on syntynyt vuoden 2001- 02 aikana alkaen muotoutua parin kuukauden Pariisissa työskentelyn aikana loppuvuodesta 2001. Jatkoin teeman työstöä Helsingissä seuraavana vuonna, jolloin siihen liittyviä teoksiani oli esillä Oulussa Galleria Harmajassa ja Helsingissä Taidemaalariliiton galleriassa. 

Pariisin aiheissa liikkeelle lähdin minua kiinnostaneesta ajatuksesta ranskalaisen Valistuksen ajan ideoiden, (kuten esimerkiksi rationaalisuus, kartesiolainen dualismi) ja utopioiden suhde modernismiin. Liikkeelle lähdin myös aivan konkreettisesti Pariisissa valiten kohteikseni arkkitehtuuria, jonka tekijät ja pyrkimykset ovat keskeinen osa modernismin utopiaa ja sen heijastuksia meidän aikaamme. Historiallisesta kuvastosta Valistuksen ajan Denis Diderot´n & D’Alembert´n tieteellistä kehitystä jäsentävä, järjestävä L’ Encyclopedie (ou dictionnaire raisonné des sciences, des arts et des métiers) oli itseoikeutettu inspiroija ja ”lähdeteos” suhteessa teemaani.
 
Kuluvana vuonna valmistuneen osan näyttelykokonaisuudestani nimesin Kotiinpaluun kuviksi. Tähän kokonaisuuteen kuuluu mm. valokuvien sarja nimeltään Parhaita paikkojani. Paikan käsite on ollut 80- luvulta lähtien vilkkaan teoreettisen mielenkiinnon kohteena. Anonyymit asuinympäristöt ja kaupunkikuvan koettu monotonisuus, modernismin kautta syntynyt ”paikattomuuden” tunne ovat saaneet ympäristösuunnittelijat kysymään paikan identiteetin määreitä.
Jälkimodernissa tutkimuksessa painopiste siirtyi tilallisten ilmiöiden tarkastelusta tilan kokijaan.  Meillä on luontainen tarve samaistua ympäristöömme ja muodostaa siihen omakohtainen suhde.  Paikkaa voi ajatella tilana, johon ihminen liittää merkityksiä elämismaailmastaan.

Kulttuuriset arvostukset suhteessa paikkoihin; paikan arvot, syntyvät tietyllä alueella asuvien ihmisten yhteisestä historiasta, elämäntavasta, kollektiivisesta muistista. Kuten Kaisa Broner- Bauer kirjoittaa: ”nämä kollektiivisen muistin jalostamat arvot ovat arkkityyppisiä mielikuvia ja malleja, kulttuuriarkkityyppejä, jotka pohjaavat alitajunnan analogisiin kuviin… ”perinteisissä yhteiskunnissa ihminen myös rakensi arkkityypin mukaan… nimenomaan tämä mallin toisto antoi ympäristölle sen kulttuurisen arvon ja identiteetin.”

Kiinnostavaa on pohtia, identiteetin ja jatkuvuuden käsitteiden kautta, onko edelleenkin ”ihmisen suhde paikkaan sidoksissa arkkityyppiseen kokemukseen” kuten Kaisa Broner-Bauer toteaa.

Minulla oli pyrkimyksenäni Kotiinpaluun kuvia teoskokonaisuudessa yrittää antaa merkityksiä sekä paikan subjektiiviselle sisällölle (sarjassa Parhaita paikkojani) että kollektiivisen muistin kertomuksille, kuten maalauksissa Rakentaja tai Kylväjä. Arvonannon ja kiintymyksen osoituksena kotiseudulleni sekä kuvallisina retkeilyinä näissä juuri minun Parhaissa paikoissani.


Pirkko Rantatorikka

Helsingissä 12.11. 2005